Luvattu pötköpätkä

Jee! Äikän vihko löytyi, ja mistä? Koululaukustani.... Niin kaukana mutta niin lähellä. Tää on tyhmää mutta mä haluun kriittisempiä kommentteja! Mä vihaan, kertakaikkiaan vihaan sitä jos jotain mun tekemää kehutaan. Siinä ei ole mitään järkeä, mutta vaihteeksi pieni, edes pieni, kritiikki tekisi hyvää.... Mutta tässä tää nyt on. Ja nimeä ei ole, miksi olisi?

P.S. Mun kädet tärisi kun kirjoitin tätä... :D Ei aavistustakaan miksi, ei aiheen takia, ehkä pienimuotoisen stressin, kuka tietää. Ja koulussa kirjoitettu on.

XXX

Ase kalahtaa kylmään laattalattiaan. Hänen ilmeensä, liian pelokas. En huuda. Mutta se toinen huutaa, huutaa omaa tuskaansa, hän tunnisti minut. Lyyhistyn. Lyyhistyn aivan aseen viereen. Nyt on se hetki. Nyt tai ei koskaan. Saan suustani yhden sanan "Antaudu". Tartun pistooliin ja tähtään häneen. Myöhästyn. Juuri kun olen painamassa liipaisinta, kaikki tummuu. Musta avaruus jossa tähdet eivät tuiki. Määrittelemättömän pitkän ajan päästä miljoonat tähdet syttyvät. Helpotuksen tunne, ja sitten miljoona syytä pelätä. Olenko mielisairaalassa? Ei, jotain pahempaa. Minä kuolin. Minä kuolin, kuolin koska hän osoitti minua aseellaan ja teki sen. Tappoi alaikäisen tytön. Viattoman, ei. Ei hän tappanut ketään viatonta, asiaankuulumatonta pikkutyttöä. Hän tuhosi suurimman esteensä. Mutta pahinta on se, että minä suorastaan kerjäsin luotia rintaani. Hiljaisuus on piinaava. Tuntien kuluttua alkaa kuitenkin valitus. Nyhkytystä, parkua, epätoivoisia huutoja. Sekuntien, minuuttien, tuntien, ehkäpä päivien jälkeen kuulen musiikin, hautajaismusiikin. Lopulta minä hyväksyn tämän. Olen kuollut ja aivan kohta kuopattukin. Kuollut kuin kivi. Tunnen helpotuksen, sieluni irtoaa jääkylmästä ruumiistani. Näen hetken ajan rakkaani. Sipaisen äidin hiuksia. Puristan veljen kättä. Kosketan isän karheaa parrakasta poskea. Ja olen vapaa.

Nimetön pätkä

Tosiaan, nimetön pätkä. Viehättävää eikö vain? Ja se ensimmäisessä postauksessa mainitsemani tarina tulee vuonna nakki ja muussi koska nyt mä en tiedä mihin #¤#%¤% mun äikän vihko on joutunut. Istuin sitten saunassa joskus pari kuukautta sitten kun keksin tähän pätkään idean.... Laatu on mikä on. Ja en tiedä tuleeko tämä ikinä jatkumaan. Tosi nopeasti on kirjoitettu. Läpi luin vain 5 kertaa. On lyhyt. Mitäs tässä muuta... Ai niin, nyt laitan tähän tämmöset tosi siistit äksät....

XXX

Jos joku sinulle erittäin tärkeä aikuinen henkilö murhataan, ajattelet, ettet kestä, ettet pääse yli siitä. Mutta kyllä sinä sen kestät. Kyllä sinä siitä vielä pääset yli. Jos joku sinulle erittäin tärkeä lapsi murhataan, ajattelet, ettet kestä, ettet pääse yli siitä. Et sinä välttämättä kestäkään. Et sinä välttämättä pääsekään. Minä en päässyt. Minä en kestänyt. En ole vieläkään päässyt, enkä tule pääsemäänkään. Minä en vieläkään kestä, enkä tule kestämäänkään. Juuri siksi olen täällä, psykiatrisessa sairaalassa. Ja näin meidän kesken, voin valaista mitä psykiatrinen sairaala tarkoittaa. Se tarkoittaa minun eristämistäni muusta maailmasta. Minut on eristetty mielisairaalaan. Ja syvällä sisimmässäni ymmärrän miksi. Ymmärrän oikein hyvin, vaikken oikeasti tahtoisikaan. Myönnän kyllä etten tahtoisi. Ja niin, sinä olet yksi niistä ärsyttävistä ihmisistä jotka eivät tyydy vastaukseen jonka annan. Esität heti lisäkysymyksen. Ja nyt se lisäkysymys on

”Miten voit olla mielisairaalassa? Psykiatrinen hoito yhdistettiin 1990-luvun lopuilla yleissairaanhoitoon. Pelkkiä psykiatrisia sairaaloita ei enää ole.” Kysyt sen todella raivostuttavalla äänensävyllä. Ja hoitajat raahaavat minut pois huoneesta. Ja miksi minut raahataan pois? Koska yritän kuristaa sinut. Oikeastaan hymyilen nyt. Ja nyt kun tarkemmin mietin, voisin vastata huomautukseesi. Niin.. Ja äskeinen kohtaukseni… Unohdetaan se. Mutta nyt menemme asiaan. Sanomasi on totta. Mutta, kun Michael Morrison, kuuluisaksi noussut sarjamurhaaja karkasi vankilasta ja alkoi levittämään kauhua ympäri Kanadaa, oli viisaampaa eristää tuo psykiatrinen hoito yleissairaanhoidosta. Ja ehkä sanon sen nyt. Morrison tappoi Alicen. Minun pienen Aliceni. Ymmärrättekö? Siksi olen täällä! Siksi minut vietiin mieheni ja kahden elossa olevan lapseni luota! Siksi ennen niin kauniit vaaleat olkapäille laskeutuvat hiussuortuvani ovat nyt harmahtavat, takkuiset ja likaiset! Siksi minä itken.

Varas, murhaaja, rakastaja Luku 1. Petosta - jälleen

Eli tässä tarinani Varas, murhaaja, rakastaja eka luku. Yhteen nettipaikkaan tätä kirjoitin, mutta se jäi muistaakseni lukuun 3 tai jotain. Niin kriittinen yleisö että parista kirjoitusvirheestä tulee hirvee melu, hohhoijaa. Parantelin vähän ja simmottis, joten ei kai tässä muuta kuin nauttikaa. Ja ai niin, tarina sisältää (tämä osa on vielä aika iisi) kiroilua, väkivaltaa ja kaikenlaista muuta. Älkää kysykö miten näinkin nuori saa tälläisestä aiheesta jotain aikaan. Tämä osa tosiaan on vielä tosi iisi. Mutta kyllä sitä vielä saadaan ruumiita ja verta kehiin, ja tottakai romantiikkaa. Mut hei, nauttikaa jos voitte!

1. luku Petosta - jälleen

Vain lehdet kahisivat hiljaa puissa kun tummahahmo kulki äänettömästi varjoissa. Saavuttuaan ison pramean talon eteen se tiirikoi vaivihkaa lukon. Sisällä oli hämärää, kuten jokaisessa talossa keskiyöllä. Hahmo eteni hyvin varovaisesti ja avasi sitten summamutikassa yhden huoneen oven. Huone oli selvästi työhuone, sen keskellä oli iso tamminen kirjoituspöytä, muutama nahkainen nojatuoli oli asetettu nurkkaan, kirjahyllyt peittivät seinät ja yhdellä seinällä oli viinikaappi. Useita tauluja oli kiinnitetty seinille. Miestä, eihän nainenkaan selvästi ollut, kiinnosti erityisesti yksi maalaus joka esitti auringonlaskua. Taulu oli vinksallaan ja sen takaa pilkisti kuunvalossa kiiltelevää metallia. Kun taulu oli varoen nostettu paikaltaan, pitkäsormiset kädet alkoivat hapuilla kassakaapin, joka maalauksen takaa oli ilmestynyt, koodia. Lopulta kaapin ovi avautui ja sen sisällä oli kultainen kaulakoru johon oli kiinnitetty useita jalokiviä. Juuri kun mittaamattoman arvokas koru oli asetettu huolellisesti miehen vetoketjulliseen taskuun, alkoivat hälytyskellot soida. Kuului vain ”Voi vittu!” eikä huoneessa ollut enää ketään.

Nuorinainen, hyvin kaunis, ruskea tukkainen, istui sohvalla katsoen tylsistyneenä tosi tv-ohjelmaa. Katse oli kohdistettuna tiukasti televisioruutuun mutta mieli askarteli tulevassa illassa. Ajatella, että kaikki riippui siitä jääkö naisen poikaystävä kiinni. Ovi kolahti ja mies käveli uupuneena olohuoneeseen.

”Mitä kultaseni?” karkasi naisen huulilta tämän huomatessa rakkaansa olevan voipunut eikä selvästikään järin onnellinen.

”Luulitko että aioin epäonnistua Beth kulta?” mies kysyi virnistäen ja vetäen taskustaan korun. Bethin, se hänen nimensä oli, suu loksahti auki ja hän ryntäsi halaamaan miesystäväänsä huudahtaen ”Voi Floyd! Minä tiesin että onnistut! Mutta sinähän lupasit, romanttinen ilta.” Naisen ilme oli erittäin houkutteleva mutta Floyd vastasi ”Muistan mitä lupasin mutta minulla on nyt muuta.” Bethin ilme oli ärtyisä mutta lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen hän sanoi anteeksiantavasti

”Ei se mitään. Katsotaan jos ehtisimme huomenna.”

 Floyd nyökkäsi ja meni kylpyhuoneeseen. Hän riisui mustat vaatteensa joissa oli monenlaisia ja – kokoisia taskuja. Jostain pilkotti FN HP-DA itselataava pistooli.  Suihkussa käytyään hän puki päälleen farkut ja mustan kauluspaidan. Vielä suukko Bethin poskelle ja Floyd lähti pamauttaen ulko-oven äänekkäästi kiinni niin kuin aina. 

Mies kaahasi avoautollaan kohti Miamin suosituinta strippiklubia. Sisällä oli paljon väkeä, suurimmaksi osaksi miehiä sekä tietenkin olemattomasti pukeutuneita naistarjoilijoita. Lähellä lavaa oli pieni pöytä jonka ääreen herra Floyd Jenkins istuutui. Ilme oli jokseenkin surullinen mutta samalla ilkikurinen. Muutaman minuutin kuluttua nainen jonka vaatteet olivat vähintään yhtä paljastavat kuin muidenkin baarin työntekijöiden, istuutui Floydin polvelle ja suuteli tätä pitkään ja hartaasti.

Näin aluksi

Päätinpä sitten tehdä kokonaisen blogin tarinoilleni. Tänne tulee kaikenlaisia tarinanpätkiä ja ihan vapaasti saa arvostella ja kommentoida. En väitä itseäni hyväksi kirjoittajaksi, piste. On hienoa jos tykästytte johonkin tarinaan ja kirjoitatte kommentteihin jotain tyyliin 
"Mä niin rakastan tätä. Oot tosi hyvä kirjottaan! <3" mutta se ei auta mua mitenkään! 
Eli toivon rakentavaa kommenttia, kiitos. Useat tarinat olen tehnyt koulussa, ja joo olen edelleenkin alakoululainen. Ihan vain varoituksena sitten, kerrankin koulussa oli aiheena retki. Piti kirjoittaa joku ihan pikku pätkä siihen liittyen. Muut kirjotti eväsretkistä... ja mä kirjoitin päättyneestä sotaretkestä ja henkimaailmanlähettilään kuolemasta.... Eli en usko että törmäätte mihinkään "olen ihku prinsessa ja kaikki on hyvin"-tarinaan. 
En myöskään tykkää kirjoittaa mitään "oon neljätoista vee tytsy ja mun besun poikkis tykkää musta ja mä siitä"-tarinoita. Tässä viimeaikoina mua on inspiroinut aiheena ainoastaan kuolema. Ja se kuinka saada lukioiden tunteet pintaan. Eli herkemmät voisivat kenties NYT poistua. Ja mä olen tietenkin jättänyt äikänvihkoni kouluun... Huoh. Eli ette ihan vielä saa lukea pikkuista pätkää 16-vuotiaasta tytöstä joka kuoli. Tai no oikeastaan murhattiin. Että sellaista. Katsotaan milloin tänne jotain ihan oikeasti tulee.